Uskallan vihdoin sanoa sen ääneen. Kyynel vierähtää poskelleni hiljaa.. olen onnellinen. Ja äiti. Olen onnellinen äiti.

Koliikki ei ole enää osa päiväämme. Monen tunnin itkut, erityisesti ne epätoivoiset ja masentavat illat ovat poissa.

Edelleen opettelemme arkea. Vieläkin tulee päivittäin tilanteita kun olen yksin lapsen kanssa että joudun miettimään että hetkinen, jätänkö lapsen nyt tuohon autoon ja vien kassin roskakatokseen vai juoksenko rappuset nopeasti ylös kotiin hakemaan koiran vai otanko tytön kainaloon ja nousen rappuset vain tullakseni heti alas..? 

 

Kaikesta tästä huolimatta olen mielettömän onnellinen koska meillä ei ole enää koliikkia. Se itku. Jo tunteja jatkunut itku ja suru ja vauvan kivut. Se voimattomuus, se ykisnäisyys, se loputon surkuisuus.... Se on poissa.

Mä en osaa edelleenkään kertoa teille kuinka raskasta on koliikkilapsen yksinhuoltajuus. Osa teistä tietääkin sen. Ja edelleen olen sitä mieltä, että se oli elämäni raskainta aikaa. Koska sitä jatkui yli 3 kuukautta.

Olen helpottunut. Mielettomän helpottunut, kivi on vierähtänyt sydämeltäni. Tuntuu että saan happea taas. Toki onhan meillä haasteita vieläkin väsymyksen ja tän koira-vauva sumplailun kanssa mutta silti. Totuus on se, että tämä on luksusta verrattuna siihen koliikki aikaan mitä meillä oli. Tää on tuhat miljoona kertaa helpompaa. En yhtään liioitellut kun tunsin sitä suunnatonta avuttomuutta ja olin maassa päivästä toiseen. Se oli aivan kauheeta. 

Mutta nyt, kohti kesää!

Mama