Kolme vuotta. Rakas tyttäreni täytti kolme vuotta. Nämä vuodet on todellakin tuntuneet minussa. Olen muuttunut uskomattoman paljon. Kaikista ihaninta on ollut kasvaa yhdessä. Opetella meille yhteisiä asioita/perinteitä. Voin sanoa täysin rehellisesti että tyttäreni ansiosta minä olen elämässni kokeillut ja tehnyt asioita mitä en koskaan kuvitellut tekeväni. Haluan että hänellä on turvallinen ja hyvä lapsuus ja hänellä on onnellisuutta sekä rajoja.

Olimme viikonloppuna uimassa ja edellisenä viikonloppuna laskiaisriehassa tutustumassa hevosiin ja poniin. On kiva puuhailla kaikkea yhdessä. Tulevaa kesää odotamme kovasti.

Kyllä arki on edelleen rankkaa. Siksi tuntuu kurjalta lukea netissä arvosteluja blogistani. Vieläkin tulee tippa linssiin kun mietin ensimmäistä vauvavuotta. Se oli ja on edelleen minulle vaikea asia. Todella kamppailin pysyäkseni jotenkin järjissäni. En tiedä miltä se ulkopuolisista kuulosti mutta aika julmaa saada iloa toisen murheellisesta elämästä. Nostan hattua kaikille yksinhuoltajille. Ja nostan sitä myös itelleni. Selvisin todella hyvin ottaen huomioon että tukiverkko vaan pieneni siitä mitä se oli silloin alussa jos sitä silloinkaan oli. Kaikesta huolimatta ollaan tässä pisteessä että meillä on kaikki hyvin ja se on tärkeintä.

Joku oli käynyt kaipailemassa meitä. Samalla tuli pala kurkkuun. Se sama pala joka tulee joka kerta kun tänne palaan. Suru. Kaipuu. Ikävä. Entinen elämä, nykyinen..

Voimme hyvin. Tytär on kasvanut paljon ja oppinut hiljattain kävelemään. Puhua ei vielä osaa, ainakaan ymmärrettävää materiaalia. Elämä hymyilee mutta on silti toki rankkaa töiden ja arjen yhteen sovittaminen. Olen päättänyt että alan tekemään vähemmän töitä nyt kun työpaikkani muutti 40 kilometrin päähän. Ajamiseen töihin menee paljon aikaa.

Uusi koti ja asuinalue onkin osoittautunut meille täydelliseksi vaihtoehdoksi. Olen niin tyytyväinen että päätettiin ottaa tämä asunto. Vaikkakin vuokra on kallis ja tähän ei ikuisesti voida jäädä kun tyttökin tulee tarvitsemaan oman huoneen. Mutta ainakin nyt toistaiseksi.

Mitäs minulle kuuluu? No omaa elämää ei ole. Tietyt ystävät ovat pysyneet. Silti on ollut yksinäistä. Olen kuitenkin onnistunut pudottamaan painoa joka oli minulle suuri saavutus. Nyt on lähtenyt noin 12 kg 6kk. Olen ihan tyytyväinen vaikkakin takapakkia on tullut paljon kun paino on jumitellut. Nyt kesällä olen saanut hommaan taas vauhtia liikkumalla paljon.

Kesälomani alkaakin huomenna ja tarkoitus olisi mennä ainakin korkeasaareen, linnanmäelle, hoploppiin, grillailla. Ja ajattelin mikäli hyvin kävisi ja saataisiin halvat liput niin ulkomaillekin voisi kenties uskaltausua mennä nyt kun tyttökin sai oman passin toukokuussa.

Tänä keväänä tapasin miehen ja rakastuin ekan kerran elämässäni. Kävimme syömässä, leffassa, kävelyillä, vietimme paljon aikaa yhdessä. Kuitenkin yhden riidan päätteeksi miehelle tuli totaalinen perääntyminen. Tämä oli toukokuun lopussa. Noin kuukauden mietittyään hän halusi tavata. Kertoakseen että fiilikset menivät mutta haluaa olla ystävä.

Mietin että miten selviän vielä tästäkin. Sanoin että en pysty olemaan ystävä. 

Viikko sitten näimme uudelleen. Hän halusi lähteä iltakävelylle. Kaikki oli melkein kuten ennen mutta ei kuitenkaan. Kävelyn päätteeksi kysyin että miksi hän tuli, hän vastasi koska halusi nähdä. Sen enempää ei voinut sanoa tai luvata.

Pari päivää myöhemmin näin kuvia hänestä festareilla ja vaikka kuvat ovat kuvia.. niin sydämeni särkyi. Hän oli naisten seurassa, ihan sillä mielellä.. ja tajusin että en satuta tässä enää ketään muuta kuin itseäni.

Olen tämän asian takia surrut paljon tänä kesänä. Ja minä kun luulin että selvittyäni synnytyksestä ja viime vuodesta niin mikään ei minua enää voisi satuttaa, että olisin vahvempi kuin koskaan. Mutta ei se niin mene. Elämä on tätä. Eikä siihen voi mitenkään tarpeeksi hyvin valmistautua.

En tiedä kuinka tässä käy... Viimeksi kun laitoin viestin sanoin että et kuulu enää elämääni. Ja nyt.. en osaa enää itsekään sanoa.

S

Mitäs tänne kuuluu?

Mulla on kasvanut kynnys tulla tänne kirjoittelemaan koska mulla on semmoinen epäilys että tämän blogin on löytänyt lapsen kannalta henkilö/henkilöt joiden kanssa en haluaisi olla tekemisissä. Minua on ekan kerran ahdistanut asia todella paljon. Aiemmin en välittänyt kuka löytää ja mitä.. Kumminkin sen enempää paljastamatta asioita menenkin kuulumisiimme=)

Viimeisen kuukauden aikana tytön kehitys on ollut hurjaa.. Jossain siinä ennen joulua alkoi ryömiä todella lujaa huoneesta toiseen ja sitten pian sen jälkeen alkoi konttaus. Ja se tapahtui niin nopeasti että muutaman päivän jälkeen konttasi jo tuhatta ja sataa ympäri kämppää.

Nyt joulun jälkeen on kehittynyt nousemaan ylös itse tukea vasten ja uusin juttu on se että hän seisoo esim. taaperikärrystä pidellen yksin ilman että tarvitsee kenenkään pitää pystyssä. Yksin ei kuitenkaan vielä uskalla jättää ettei vaan kaadu ja lyö päätänsä.

Juttelee eli lähinnä tavuja tulee edelleen. Syö hyvin, nukkuu hyvin. Nukkumisessa on sinänsä tapahtunut edistystä että muuton jälkeen meni useampi viikko että vapaapäivinä ei nukkunut taaskaan päikkäreitä ja heräili aamulla aikasin uudessa kodissa. Nyt kuitenkin pieniä poikkeuksia lukuunottamatta nukkuu hyvin. Päästiin nyt tällä viikolla eroon siitäkin kun alkoi mennä nukkumaan vasta 22-23. Ja nyt simahtaa siinä 20-21. Päikkärit nyt menee edelleen vähän miten menee. Siis hoidossa nukkuu 1,5h-2,5h päikkärit joka päivä. Kotona nukkuu vähän miten sattuu. Eilen 20 min päikkärit ja tänään 1,h mutta kummalliseen aikaan eli todella myöhään illalla.. No nukkui kuitenkin=)

Musta on tuntunut muuton jälkeen todella oudolta. Samalla iloselta ja samalla haikeelta. Tuntui että mulla jäi jotain sinne missä asuin. Ja nyt kun sain kuulla että työpaikkani joka oli entisen kotini vieressä muuttaa myös joku 15 kilsaa kauemmas korpeen niin tuli vielä haikeempi fiilis. Ensinäkin en tiedä miten pystyn kulkemaan sinne korpeen kun paikka vaihtuu ja sekin jotenkin vaivaa. Kun tavallaan nyt jo on noi työmatkat tosi pitkiä (noin tunti per suunta) ja lapsi kyydissä kun hoito on entisen kodin vieressä. Ja sit kun tulisi muutta uuteen osoitteeseen niin matkat venyis kenties vielä paljon... en mitenkään näe että pystyn tekemään enää tätä vuoroa.. Enkä halua liian paljon haasteita elämään kun nyt on jo ihan sopivasti.

On ollut helpottavaa kun on oma koti missä on piha mutta kyllä koiran kanssa tehdään edelleen kunnon lenkit. Kotona on ihana olla nyt kun tavarat on löytäneet paikkansa mutta edelleen päivittäin järjestelen kaappeja ja siivoilen. Vaikka täällä on kaappitilaa sairaasti niin tuntuu että kaikkialla pursuu. Mun pitäisi siivota kellari joka pursuaa jo nyt ja samalla asunnossa on tytön ja mun vaatteita AIVAN TÖRKEESTI. Ongelma on se, että en mahdu vielä entisiin vaatteisiin koska mulla on edelleen raskauskilot. Ja sen takia en halua poiskaan niitä antaa kun aion vielä ennen kesää mahtua niihin. Ja sit olen joutunut ostamaan uusia esim. talvitakkeja kun entiset ei mene kiiinni.

Laitoinkin tytön vaatteita nyt kirpparille myyntiin ja yritän netissäkin myydä.. samoin omiani.

Mites teillä menee?

Mama

Sairastelemme kotona jälleen.. viime perjantaina kun hain tytön hoidosta hän oli vähän normaalia väsyneemmän oloinen.. Illalla ei nukahtanut, kunnes huomasin että on vähän lämpöä. Annoin lääkettä mutta silti valvottiin 2 asti yöllä.. Sen jälkeen vointi hänelle vain huononi ja maanantai olikin kaikista rankin päivän kun mukaan astui ripuli..

Ilmoitin maanantaina hoitoon ja töihin että olemme kotona. Maanantai iltana tytön valvottua itkuisena koko päivän sain hänet vihdoin nukkumaan. Oma oloni olu kummallinen, luulin vain että normaalia enemmän väsyttää tytön sairastelu. No eipä mennyt kauaa kun kuume nousi 39 asteeseen ja koko yö meni horkassa heräillen..

Suunnistimme lääkäriin eilen, tytön vointi muuten parempi mutta raju ripuli ei loppunut, saimme siihen lääkettä. Ja itselläni lääkärissä edelleen 38 astetta kuumetta.

Nyt on levätty eilisestä lääkkeiden voimin, itselleni särkylääkettä ja tytölle ripuli lääkettä ja hyvältä näyttää varsinkin tytöllä!

Itselläni on edelleen voimat pois mutta huomenna olis tarkoitus viedä ainakin tyttö hoitoon. En ole varma menenkö töihin..

Mama

Täällä me tytöt ollaan joulun ja muuttokiireiden keskellä. Mun toive toteutui kun ei vielä satanut niin paljoa lunta että se haittaisi muuttoa, tilanne voi toki muuttua vielä kahdessa viikossa.

Odotamme iloisena uutta kotia jonne muutamme jouluksi. Toivomme että silloin olisi lunta:) Voisimme nauttia ihanasta pihasta jonne aion hankkia pienet jouluvalot ja lyhtyjä.

Samalla ajatus kiireettömästä ja stressittömästä joululomasta on ihana. Glögiä, pipareita, suklaata ja telkkari. Kohta 2kk mennyt ilman telkkaria, onneksi netti on keksitty!

Maanantaina mennään joulukorttikuvaukseen, sekin on kiva juttu. Viime viikolla pääsin perjantaina kampaajalle hemmotteluun. Ja mitä lahjoihin tulee olen aivan alkupisteessä vaikka olen kuukauden kuumeisesti katselllut ja etsiskellyt-lähinnä netistä mutta kumminkin.

Omat joululahjatoiveeni yritän tänä vuonna täysin järkeistää. Eli toivon vaan jotain mikä on oikeasti tarpeellista. Taskukalenteria toivoin ja kasvojen puhdistusainetta koska nykyinen ei sovikaan mutta käytän sen silti loppuun vaikka rasvoittaa ihoni, en halua heittää hukkaan.

Tytölle en toivo mitään mutta tiedän että muut haluavat ostaa. Itse ostan ainakin tamburiinin, marakassit, kirjoja, legot, taaperokärryn, palapelin yms.. semmosii peruslahjoja mutta toivottavasti iloisia sellaisia!

Päivät menee aika kiireessä. Kello 6 herätys, kello 8 tyttö hoitoon ja töihin, koiran lenkitys siiinä samassa. Töiden jälkeen kamalassa kiireessä 16.30-17 hakemaan tyttö koiran kanssa ja sitten ruokailua 17-18.  Ja seuraavat 1-3 tuntia on leikkimistä, puhumista, muuttopakkailua, telkkaria.. Lähinnä se menee niin että tyttö roikkuu lahkeessa enkä saa mitään aikaiseksi tai niin että se jumittuu johonkin pöydän alle röymittyään sinne ja pian äiti saa hakea. Semmosta et pitää koko ajan viihdyttää=)

On kyllä viikon sisällä lähtenyr ryömimään ympäri kämppää ja se vasta siistiä onkin. Ja ekan kerran voin sanoa että pulskistunut, ei ole enäää hoikka ja siro kuten tähän asti vaan nyt on massaa hyvin ja toivottavasti jatkuu näin kun ruoka maistuu erittäin mainiosti. Syö melkeimpä mitä vain. Lempijuttuja tällä hetkellä porkkanapalat ja parsakaali, leipääkin tykkää mussutella mutta se ei nyt ole joka päiväistä.

Mama

No miten meillä on mennyt?

Töissä on kiva olla, kunhan sinne pääsee. Mulle oltiin laitettu kaikki kello 8 aamu vuorot. Ja sehän tarkoitti sitä, että kello 5 ylös ja tytön väkisin herättäminen ennen seiskaa ja hoitoon vieminen kello 7.15 väkisin survotun aamupuuron jälkeen ja äkkiä koiran kanssa takaisin kotiin, laukku olalle ja autolla töihin.

Yöt on olleet katkonaisia, illat huudetaan ja inistään ja kitistään tunteja väsymystä. 

Lisäksi kuvioihin on tullut eroahdistus.

Nyt kun töitä on 4-5 päivää viikossa eikä niiden jälkeen voi lapsen kanssa tehdä mitään niin kieltämättä kaiken buukkaaminen kahdelle vapaapäivälle on ollut haasteellista. Mulla on nyt koiran lääkäri buukkaamatta, vauvan joulukaus buukkaamatta, muutto tulossa eli pitäisi pakata ja muuttaa ja remontoida tulevaa ja myydä nykyisestä huonekaluja yms.

Töissä ihme kyllä saan hetken hengähdystauon ja pystyn esim. tauolla suunnittelemaan kalenteriamme tulevien viikkojen varalta.

On ollut hienoa seurata miten pikkunen on kasvanut, viikon sisällä on opittu taputtamaan. Ryömimään huoneesta toiseen. Kerran tarhassa kuulemma itse nostnut itsensä istumaan. Aika mahtvaaa!

Meillä on nyt tosissaan tullut vuokra-asunto tarjous ja olemme loppu taputteluja vaille valmiita muuttamaan. Olen siis vapaasti saanut itse päättää missä vaiheessa joulukuuta muutan kun saan avaimet uuteen ja vanhakin on meillä joulukuun loppuun. Itselleni koen helpoimmaksi muuttaa ennen joulua jotta voisi joulupyhät rauhassa tutustua uudessa osoitteessa koti kortteleihin ja rauhottua ennen töihin paluuta.

Mutta tietenkin pitää mennä muuttoapureiden aikataulujen mukaan, sen takia en tiedä vielä tarkkaa muuttopäivää. Veikkaisin että se joulua edeltävä viikonloppu se voisi olla.

Pakkailun suhteen tänään hain jätesäkkejä kaupasta ja ehdinkin tytön hetken yksin ollessa käymään läpi vaatehuonetta. On kumminkin varmaan selvää, että täällä on paljon vaikeampia pakkaushommia kuin vaatteet. Esim.keittiö.

Kylpyhuoneen ja parvekkeen melkein kaikki kalusteet menee roskiin, ne on niin kuluneet ja ränsistyneet. Ja olohuoneessa olevat sohvat olen yrittänyt myydä ilman kauppoja tähän mennessä... makuuhuoneessa sain juuri kaupat tehtyä sängystä joten uutta voi alkaa jo kattelemaan.

Minneköhän voisi viedä jätteitä kuten homehtuneet parvekevaunut?

Herään kello 6, kello 7 mennessä olen tehnyt omat askareeni ja silloin menen herättämään vauvan. Tuntuu niin karulta herättää vauva ja pakottaa syömään aamiainen. Parina aamuna teinkin niin,että en herättänyt ennen kuin oli pakko lähteä joten puin saman tien vaatteet ja ulkohaalarin ja hypättiin autoon. Hoitaja oli ehdottanut että hän voisi antaa aamupalan tytölle kun vien tytön sinne 7.30 ja ajan töihin.

Tietenkin kun koira tulee takaisin ja alamme jälleen kävelemään hoitoon niin pitääkin varata ainakin 30.min aamukävelyyn eli joduumme lähtemään ehkäpä jo seiskan jälkeen tarhaan.

Perhepäivähoitajan hoitoaika alkaa virallisesti 8. Joten muita lapsia ei ole kun vien tyttöni ja minua suoraan sanottuna häiritsee noin aikaiset aamut kaikin puolin joten aionkin kysyä että voisin tulla vaikka yhdeksään, se helpottaisi todella paljon aamujamme.

Fiilikset on sekavat koska tyttö valvotti monta yötä ja iltaa kun hoidon jälkeen on tottakai normaalia väsyneempi. Aikaa meillä ei ole paljon yhdessä nykyään. Ja viikonloppu jota odotin niin kovasti on mennyt ihan sekavissa fiiliksissä, tytön rytmi on ihan sekaisin ja ollaan taas valvottu ja kummasteltu ja yritetty rauhottaa menoa olemalla vaan kotona mutta silti kaikki päikkärit jäi välistä ja itki paljon väsyneenä luonnollisesti.

Olenkin miettinyt tulevaisuuttani. Voisinko sittenkin tehdä vähemmän töitä? Olemme etsimässä kotia. Olen kolme kuukautta katsellut asuntoa n. alle 5 kilometrin etäisyydeltä. Nyt kuitenkin on alue laajentunut kun valinnanvaraa ei ole paljoa ollut. Eräs läheiseni muuttu juuri paikkaan mikä on aivan ihana lapsiperheille. Uudisalueella kodit ja miljöö on loistava pienelle lapselle. Vaikka kilometrejä on 15 ja joutuisin ajamaan isompia väyliä pitkin töihin niin minulla olisi mahdollisuus saada paljon seuraa ja varmasti hoitoapuakin koiran ja vauvan kanssa. Ehkäpä tämä voisi olla meille hyvä ratkaisu, ainakin seuraaviksi muutamiksi vuosiksi. Mutta kun rakastan tätä paikkaa missä olemme nyt. Mutta täällä ei rehellisesti ole mitään lapsille. Missään pihalla ei ole leikkipaikkaa ja kaikki asunnot ovat hissittömiä ja parvekettomia yms. ruokakauppoja ei ole lähimaastossa. Tuolla olisi kaikki.

Olen vakavasti harkitsemassa sitä aluetta.

mama

Meillä on alkanut hoito virallisesti tällä viikolla. Olisin voinut viedä jo 4 kertaa tällä viikolla mutta olimme käyneet aiemmin vain 2krt tutustumassa niin hoidon aloitus tehtiin pehmeämmin ja tyttö olikin hoidossa 2 päivää n.7 tuntia. Ens viikolla varmaan se 3 kertaa ja sen jälkeen normaali 4 vuoroa.

Olen aloittanut työt mutta en tosissaan tee vielä tällä tai ensi viikolla neljää vuoroa mikä on jatkossa vakio.

Olo on ollut haikea ja samalla helpottunut. Olen kävellyt reippaasti tarhaan aamuisin, samalla lenkittäen koiran. Harmittaa vaan tuo kylmyys koska nyt näyttää siltä että meillä ollaan flunssassa, nenä vuotaa molemmilla. En tosian tiedä miksi tyttö heräilee niin kovin öisin, olemme valvoneet enemmän tai vähemmän 4 yötä tällä viikolla, ainoastaan toissa yönä keskiviikkona sain nukkua ruhtinaalliset 6 tuntia. Toisina öinä on valvottu 4-5 asti ja nukuttu pari tuntia. Mitenkö jaksan? En todellakaan tiedä. Ilman tätä hoidon aloitusta olisin varmaan vieläkin enemmän väsynyt. Jotenkin olen vaan koko ajan ajatellut että haluan että hoito alkaa sen takia että saataisiin se "alku" lähtemään käyntiin. Ja tavallaan on myös hyvä tyttärelleni että hän pääsee tapaamaan muitakin lapsosia. Siellä on 2 poikaa, 1 tyttö. Kaikki alle 3 vuotiaita. Ihania!

Minulla oli kolmekymppiset. Pidin oikein komeat juhlat ja niiden juhlien järjestelyyn meni tuhat iltaa askarrellessa koristeita ja käymällä eri paikoissa tilaamassa kakkua ja varaamassa tiloja. Juhlat jäi hiukan lyhyeen kun kaikki halusivat ajoissa kotiin. Hieman petyin mutta tämän uupumuksen keskellä minullekin oli ihan hyvä päästä lepäämään kotiin.

Myytiin asunto. Pitkän, haikean ja surullisen myyntiprosessin jälkeen luovutin. Halusin vaan lopettaa myynnin ja sen stressin. Tajusin, että vaikka asunnon myyminen olisi huono ajatus sillä hinnalla niin en kestänyt ajatusta siitä että joutuisin aloittamaan saman prosessin ensi kesänä uudelleen kun julkisivuremontti valmistuiti ja sen lyhentäminen alkaisi. Joten kaupat allekirjoitettiin ja nyt pitäisi löytää uusi koti meille vuoden loppuun mennessä. Joku voisi luulla että tämä on ihana asia mutta minulle se tuntuu olevan mahdottomuus.

Ensinäkin oma pankkini kieltäytyi antamasta minulle lainaa enää. Johtuen siitä että heillä on kiristynyt systeemit ja minulle pitäisi olla 20% sijoittaa oma pääomaa uuteen asuntoon. Ja koska myin asuntoni halvemmalla mitä ostin ja kovan välityspalkkion niin pankkihan veloitti vielä kaiken kukkuraksi kiinteän koron korkoerotuksen (toivottavasti joku siellä tietää mitä meinaan) joka oli myös useampia tuhansia. Loppujen lopuksi asuntokaupat maksoivat minulle tappiota ainakin 15 000e ja minulle ei oikeastaan pahemmin jäänyt mitään, muutama hassu tonni seuraavaan kämppääm. Ja näin ihana kämppä meni seuraaville. En tiedä mitä ajattelisin tästä. En ole oikein sisäistänyt tapahtunuttu. Olen katsellut vaihteeksi sitten vuokra-asuntoja mutta nekin on kyllä kieltämättä todella kalliita. Ja alueista en halua kamalasti tinkiä kun saimme hoitopaikan tästä kävelymatkan päästä.

Eli elämme suuren muutoksen aikaa. Tyttö aloitti hoidon, minä olen kohta 4 päivää viikossa töissä (olen tehnyt töitä koko ajan äitiyslomalla mutta en samalla tavalla kumminkaan) ja olemme muuttamassa uuteen paikkaan.

Niin ja tuleva talvi, pimeys ja kylmyys ei yhtään nappaa!

Mitä pikkuiselle kuuluu?

Hän on alkanut kovasti sanomaan tavuja, edelleenkään ei saa selvää että mitä.

Tykkää hirmuisesti kirjoista, kääntelee kirjan sivuja ja puhelee itsekseen. Lisäksi olen saanut hänet rakastumaan veteen ja suihkuun/kylpyyn jälleen.

Pituutta on varmaan jotain yli 70cm, siro hän on edelleen käyttää kokoa 68 mutta siinäkin on edelleen osa sopivia ja osa isoja. Esim. Lindexin koko 68 sopii, muut isompia.

Hän on oppinut alle parissa viikossa ryömimään hurjasti mutta siltikään ei montaa metriä liiku. Mitään muuta liikettä ei ole. Pystyy istumaan pientä tukea vasten mutta on lyönyt päänsä usein.

Tykkää piiloleikeistä ja haluaa roikkua äidissä koko ajan. Jos kävelen huoneesta ulos alkaa kauhee itku ja ei rauhotu vaikka puhuisin hänelle vaan haluu syliin.

Niin ja aivan loistava juttu että hän on alkanut näyttämään käsillään että haluaa syliin, nostaa ne ylös. Jotenkin sydämessä asti tuntuu kun hän niin tekee. Pikku tyttöni,rakastan sinua.

mama

Meillähän on ollut se hyvä puoli että suurin piirtein joskus kesän alussa alettiin jo nukkumaan kokonaisia öitä. On kuitenkin monia pieniä virstainpylväitä jotka aina vaikuttavat näihinkin uniin. Elikkä meillä se hammaskipu vahvasti elää nyt arjessa mukana jo toista tai kolmatta kuukautta joten yöt on olleet levottomampia. Olen huomannut itsessäni sen, että olen jo luovuttanut ajat sitten sen univelan selättämisen suhteen.

Yhden aikuisen taloudessa pienen vauvan kanssa on melkeinpä mahdottomuus saada kunnon unet aina. Mä voisin tehdä niin että menen nukkumaan samalla sekunnilla kuin lapsi mutta mullakin on velvollisuuksia jotka on hoidettava. Kuten pyykit, tiskaus, laskut ja yli päätään oma aika jolloin käyn rauhassa suihkussa. Ja tää aika alkaa mulla tasan silloin kuin tytär nukahtaa.

Kuukaudesta toiseen päikkärit tekivät vain vihaisemmaksi kun sillä sekunnilla kun sain unesta kiinni toinen alkaa huutaa naama punasena eikä haluakkaan nukkua. Ja ne päikkärithänon meillä muuutenkin olleet kadoksissa aina enemmän tai vähemmän.

Tänään oli kuitenkin toisin. Kello 8 herättiin ja kello 12.30 tytär vihdoin monien yritysten jälkeen nukahti ja mä painuin saman tien perään. Kesti varmaan yli tunti ennen kuin nukahdin, sekin oli koiran unta mutta unta kuitenkin.

15.59 oltiin noustu ja siirrytty olohuoneeseen syömään. Olin aika shokissa miten paljon se kello näytti. Ilmeisesti uni maittoi kaikille kun tyttökin niin pitkään viihty päikkäreillä. Aika luksusta sanoisinko!

Meillä on tosiaan lokakuussa aikamoiset juhlat tulossa kun meikäläinen täyttää 30 vuotta ja tytär aloittaa hoidon. Vaikka nää kaksi asiaa painii täysin eri kategorioissa niin mulle ne on melkein yhtä tärkeät asiat. Nimittäin toi 30 vuotta on se ikä mistä on puhuttu ystäväpiirissä viimeset 10 vuotta. Saan täyttää vuosia iloiten ja ylpeillen omasta pienestä tyttärestäni jonka äiti rakastan olla enemmän kuin mitään maailmassa.

Samalla lähevenä hoidon aloitus saa kyyneleet silmiin. Toivottavasti tytölle ei tule kauhea ikävä ja kaipuu. Se nimittäin pahentaisi jo tätä ennakoivaa ikävää.

Miten voi olla ikävä sellaista ihmistä kenen kanssa on nyt ihan päivittäin? Ja aika usein mietinkin että tarvitsen enemmän kuin mitään sitä hoitoa. Ja apua. Omaa aikaa. Koska mun energiat ja voimat ei riitä yksin pitämään huolta tuosta pienestä. Mutta samalla pieni ääni sanoo mun sisällä että se on ihan tavallista elämää että lapsi menee hoitoon. Mutta näin pieni, ei saa, nyyh! Mä en halua.

Musta tuntuu että täysin yksinhuoltajilla tämä kiintymys omaan lapseen on vaan älyttömän suurta. Kun ei ole oikeasti ollut ketään yhtä suurta ihmistä ketä olis vauvalle yhtä tärkeä niin jotenkin kuvittelee että kun lapsella on se yksi ylitse muiden niin onhan sen väärin joutua tavallaan pakottamaan lapsi luopumaan siitä niin intensiivisestä suhteesta moneksi tunniksi päivässä.

Jos vain saisin päättää en veisi hoitoon, tai veisin mutta vaan muutamiksi tunneiksi eri päivinä. Mutta elämä ei mene niin että ei käydä töissä ja ollaan vaan. Ihmisten pitää käydä töissä ja pitäisi olla harrastuksia jotta jaksaa.

Sitä se on.

Elämä.

Mun rakas pikku tyttö<3

Mama

Vaikka podin vauvakuumetta vuosia. Olin jo luopunut toivosta. Kunnes tulin raskaaksi. Todellakin tiesin että se muuttaa minut ja elämäni täysin.

Mutta sitä en tajunnut, että se muuttaisi myös kaikkien ympärillä olevieni ihmisten elämän? Niin että niitä ihmisiä ei enää ole?

Ennen päiväni olivat täynnä menoa, ystäviä, viestejä, juhlia, suunnitelmia, matkoja, lounaita, brunsseja, kävelyjä.

Kuvittelin, että osan näistä voisin hyvin pitää elämässäni ystävieni avustuksella. Hyvin voitaisiin käydä kävelyillä, soitella, suunnitella tulevaa, käydä brunsseilla.

En sano kaikki mutta 90% näistä ihmisistä on kadonnut. Koko raskausajan oltiin kovin kiinnostuneita siitä että miten sitten pikkusen kanssa hekin auttaisivat minua ja porukalla hoidettaisiin pikkusta. Ne kaikki lupaukset on mennyttä.

Kun käymmä kävelyillä, pyörittelen usein puhelinta kädessäni. Ennen soitin aina muutamalla luottoystävälleni. Ja he soittivat minulle. Niin moneta kertaa olen pettynyt niin lopetin soittamisen. Silti haluaisin puhua jollekin-purkaa. Mutta en keksi ketään kenelle soittaa. Minä, se kenelleä oli ennen miljoonia ja miljoonia ihmisiä ympärillään.

En keksi ketään joten laitan puhelimeni takaisin taskuun ja tyydyn hymisemään itsekseni että eivätpä ole kokemassa sitten jotain niin makeita juttuja mun kanssa kuin mun lapsen kanssa ensilumi-pulkkamäki. Kaikki se ihanuus.

Kuka minä olen?

Ilmeisesti en kukaan joidenkin mielestä. Mutta on minullakin tunteet. Ja elämä, haaveet. Vaikka olisin äiti. Tunnen olevani ulkopuolinen niin kuin ihan jokaisessa asiassa. En kuulu mihinkään?

Tämä vauva-vuosi olisi tuhat kertaa helpompaa jonkun kanssa. Nyt en tarkoita että se olisi välttämättä parempaa-vauvavuosihan aika vahvasti ajaa pareja erilleen. Mutta se olisi tuhat kertaa helmpompaa HENKISESTI. Koska silloin kuuluisin johonkin. Ja joku arvostaisi sitä työtä mitä minä teen äitinä ja auttaisi.

Nyt tunnen olevani hylkiö. Eikä se johdu siitä ollenkaan että kokisin yksinhuoltajien olevan jotenkin huonompia kuin muut. Ei, päinvastoin. Olen parempi kuin monet -joissain asioissa. Mutta en siedä tuommoista kohtelua. Että ystävä unohdetaan elämänmuutoksessa. Juuri silloin kuin apua eniten kaivattaisiin. En ole kuitenkaan katkera.

Vaikka kyyneleet valuvat poskillani- mä taistelen. Mä pystyn tähän aivan hyvin. Mä rakastan mun lasta ja selvisin synnytyksestäkin yksin. Mä olen rautaa. 

Mutta sitä en koskaan unohda miten paljon olen surrut tänä vuonna sitä. että en ole saanut apua ja tukea kun sitä olen tarvinnut. Että en ole ollut osa mitään ystävieni suunnitelmia, iltoja, kävelyjä tai elämää. Että en tiedä enää mihin kuulun.

Neuvolantätikin tyrkytti jotain numeroa mihin soittaa. En mä osaa puhua tuntemattomalle. Tai halua. Ei se auta mua. Tukihenkilö kuulostaa hyvältä mutta se ajatus on kuitenkin niin kylmä-koruton-surullinen.

Edelleen etsin sitä kuka minä olen?

Luulin että tiedän varsin hyvin mutta se että ei koe enää kuuluvansa sittenkään itsestään riippumattomista syistä johonkin "porukkaan" niin oman itsensä määrittäminen perustuu vaan tähän äitiyteen vaikka se ei ole se mitä pelkästään edustaa.

Sekavaa.

Mama