Hei!
Joku oli käynyt kaipailemassa meitä. Samalla tuli pala kurkkuun. Se sama pala joka tulee joka kerta kun tänne palaan. Suru. Kaipuu. Ikävä. Entinen elämä, nykyinen..
Voimme hyvin. Tytär on kasvanut paljon ja oppinut hiljattain kävelemään. Puhua ei vielä osaa, ainakaan ymmärrettävää materiaalia. Elämä hymyilee mutta on silti toki rankkaa töiden ja arjen yhteen sovittaminen. Olen päättänyt että alan tekemään vähemmän töitä nyt kun työpaikkani muutti 40 kilometrin päähän. Ajamiseen töihin menee paljon aikaa.
Uusi koti ja asuinalue onkin osoittautunut meille täydelliseksi vaihtoehdoksi. Olen niin tyytyväinen että päätettiin ottaa tämä asunto. Vaikkakin vuokra on kallis ja tähän ei ikuisesti voida jäädä kun tyttökin tulee tarvitsemaan oman huoneen. Mutta ainakin nyt toistaiseksi.
Mitäs minulle kuuluu? No omaa elämää ei ole. Tietyt ystävät ovat pysyneet. Silti on ollut yksinäistä. Olen kuitenkin onnistunut pudottamaan painoa joka oli minulle suuri saavutus. Nyt on lähtenyt noin 12 kg 6kk. Olen ihan tyytyväinen vaikkakin takapakkia on tullut paljon kun paino on jumitellut. Nyt kesällä olen saanut hommaan taas vauhtia liikkumalla paljon.
Kesälomani alkaakin huomenna ja tarkoitus olisi mennä ainakin korkeasaareen, linnanmäelle, hoploppiin, grillailla. Ja ajattelin mikäli hyvin kävisi ja saataisiin halvat liput niin ulkomaillekin voisi kenties uskaltausua mennä nyt kun tyttökin sai oman passin toukokuussa.
Tänä keväänä tapasin miehen ja rakastuin ekan kerran elämässäni. Kävimme syömässä, leffassa, kävelyillä, vietimme paljon aikaa yhdessä. Kuitenkin yhden riidan päätteeksi miehelle tuli totaalinen perääntyminen. Tämä oli toukokuun lopussa. Noin kuukauden mietittyään hän halusi tavata. Kertoakseen että fiilikset menivät mutta haluaa olla ystävä.
Mietin että miten selviän vielä tästäkin. Sanoin että en pysty olemaan ystävä.
Viikko sitten näimme uudelleen. Hän halusi lähteä iltakävelylle. Kaikki oli melkein kuten ennen mutta ei kuitenkaan. Kävelyn päätteeksi kysyin että miksi hän tuli, hän vastasi koska halusi nähdä. Sen enempää ei voinut sanoa tai luvata.
Pari päivää myöhemmin näin kuvia hänestä festareilla ja vaikka kuvat ovat kuvia.. niin sydämeni särkyi. Hän oli naisten seurassa, ihan sillä mielellä.. ja tajusin että en satuta tässä enää ketään muuta kuin itseäni.
Olen tämän asian takia surrut paljon tänä kesänä. Ja minä kun luulin että selvittyäni synnytyksestä ja viime vuodesta niin mikään ei minua enää voisi satuttaa, että olisin vahvempi kuin koskaan. Mutta ei se niin mene. Elämä on tätä. Eikä siihen voi mitenkään tarpeeksi hyvin valmistautua.
En tiedä kuinka tässä käy... Viimeksi kun laitoin viestin sanoin että et kuulu enää elämääni. Ja nyt.. en osaa enää itsekään sanoa.
S