Olen edelleen hereillä ja mielessäni pyörii viime aikaiset tilanteet ja keskustelut ystäväpiirissäni. 

Suurin osa ystävistäni tai sanotaan enemmänkin nykyään kavereistani on sinkkuja. On myös jonkin verran parillisia. Meilkein voisin sanoa 90% näistä elää jossain nuoruuden ja aikuisuuden välimaastossa. 

He haaveilevat, tietämättä mitä haluavat elämältään. Ovat eksyksissä. Iloitsevat mukamas asioista jotka todellisuudessa ovat menettäneet hehkunsa ajat sitten. Käyvät samoissa paikoissa, samojen ihmisten kanssa tehden samoja asioita. Vuodet vierivät. Kun kysyt heiltä että mitä he haluavat elämältä, he eivät tiedä.

Minä tiedän. Olen aina tiennyt. Olen halunnut perheen. Lapsia. 

Tuntuu että joko se on Suomalainen juttu tai sitten muuten vaan Eurooppalainen asia, että hirveän moni ei halua lapsia. Tai enemmänkin jos minulta kysytään, hirveän moni väittää että ei halua. Tai ei ole tullut miettineeksi tai ei uskalla haluta. 

Tuntuu jotenkin surulliselta että ei voi myöntää itselleen jumittavansa.

Mielestäni kuitenkin hirveän usein myös ne jotka eivät joskus halunneet tulevat hankkineeksi loppujen lopuksi lapsia. Ja siksi aika usein näistä meijänkin illan vietoista tulee tyttöjen kesken avautumista.

Hirveän moni myöntää humalassa olevansa onneton. Tyytymätön elämäänsä. 

Toisin kuin moni näistä, minä halusin todella paljon lapsia. Pitkän odotuksen ja yrittämisen ja pettymysten jälkeen tulin äidiksi.

Ja voin sanoa, että jokainen joka ei pääse kokemaan äitiyttä elämänsä aikana jää paljosta paitsi.

Mutta älkää ampuko mua, tää on vain mun mielipide.

S