Heips!

Tänään on ollut huhhuh päivä taas vaihteeks. Hyvin menneet päivät unohtu saman tien. VALIVALI tulossa joten jätä väliin jos et jaksa kuunnella mun ainaista kitinää..

Meillä oli tänään se lääkäri ja tutkittuaan tytön hän oli sitä mieltä että ei ole viitteitä maitoallegiasta ja refluksista. Epäilee vaan koliikkia ja sano että pitäis itsestään mennä ohi. Tavallaan helpotus ja tavallaan surku. Ei kai tässä voi mitään kun yrittää jaksaa?

Tuntuu vaan siltä että tää ei koskaan helpota. Äsken käytiin iltapissalla koiran kanssa tytön nukahtaessa vaunuihin. Koko kävelyn ajan pidättelin kyyneleitä koska en halua että vauva tai koira aistii sen musta. Mut syy siihen oli se, että nukuin viime yönä 4 tuntia ja tyttö on herännyt tänään kello 7 eikä tietenkään ole nukkunut pätkääkään vaan itkenyt koko päivän.

Mä en osaa kuvailla miltä tuntuu kun lapsi itkeskelee monta tuntia. Tietenkin tuli ruokahetkiä, vaunuhetkiä jotka hän oli hiljaa mutta kaiken muun ajan on itkenyt. En saanut enää maitookaan uppoomaan, eikä oikeen koliikkikeinukaan lohduttanut. Lääkärille mentiin itkussa ja lähdettiin itkussa. 

Kaverini tuli käymään tänään iltapäivästä ja sen aikaa tyttö oli ookoo mutta sitten se jatku.. taas 3 tuntia kunnes äsken nukahti yöunille.

Oon yrittänyt psyykata itteeni kaikin tavoin yrittääkseni uskotella että kaikki tulee kääntyy parempaan suuntaan. Kaikella on tarkoitus. Että kyllä kaiken vaikean jälkeen yleensä seuraa helpotus, että kyllä se tästä. Mut oikeasti mistä sitä voi tietää? Mä en saa mitään selvitystä sille miksi mun lapsi ei nuku ja itkee niin paljon. Niin jumalattoman paljon. Ja mä oon täysin voimaton tekemään mitään:( Eikä sille löydy mitään selitystä. Mun äidin vaisto sanoo että kaikki ei ole hyvin mut oon väsynyt edes enää ottamaan selvää. Kai pitää jaksaa vielä kuukausi tätä ja sit mennä oikeasti johonkin spesialistille jos tää ei helpota. Tai sitten vyöhyketerapiaan mutta meillä ei ole siihen oikeasti varaa. Juuri nyt kärvistellään et miten meijän käy kun ens kuussa alkaa tiukemmat ajat. Ja tosiaan kotihoidostakin pitäisi luopua koska siihen ei ole enää varaa mutta en pysty. Se mulle niin tärkeetä.

Mä oon alkanut tuntea kateutta niitä ihmisiä kohtaan joiden lapset on kuin enkeleitä. Nukkuu, syö ja nukkuu vaan. Mua on alkanut ahdistamaan vauvakuvat joita muut ottavat pienokaisistaan ihastellen ja levittävät nettiin. Katsokaa nyt mun enkeliä! Mua on alkanut ahdistamaan facebook statukset ;" laiturilla istuskelen kahvikupponen kädessä ja lapsi nukkuu vieressä jo viidettä tuntia".. Mua on alkanut itkettämään se että kukaan ei tiedä miltä musta tuntuu. Ja just nyt elämässä tuntuu siltä, että en ole missään hyvä.

Olen luuseri. 

Todellisuudessa ihmiset tarkoittavat vain hyvää tullessaan katsomaan mua ja kysellessään meijän vointia. Usein kuitenkin valehtelen että menee paremmin kuin oikeasti menee koska ei kuitenkaan kukaan ymmärtäis, oon kyllästynyt niihin tyhjiin katseisiin mitä saaan kun kerron että meillä menee tosi huonosti. Ei siihen kukaan osaa vastata mitään. Jotkut jotka yrittävät sanovat että pyydä apua jos tarvitset. Enkä mä juuri pyytänyt? Eikö ole selvää että mä tarviin apua? Pitääkö mun huutaa, että mä oon masentunut että kukaan tajuaisi että tää alkaa käydä mun voimille toden teolla? En tiedä.

Ainoa kenelle todella kerron miten menee on mun äiti. Ja mitä se tekee? No tällä hetkellä se ei jaksa tehdä mitään. Enkä syytä sitä, silläkin on oma elämä. En halua olla taakka kellekkään joten mä vaan yritän ja yritän.

Ja tunnen samalla kauheeta häpeää ja syyllisyyttä kaikesta.

Ihmisten näkeminen on samalla ihanaa mutta samalla rankkaa. Aamusin hoidan ekaksi tytön ja sitten koiran tyytyväisiksi ja juuri kun olisi aika mulle itselleni alkaa taas se itku. Joka kestää sen koko päivän. Joten syömiset, vessat, kaikki menee tytön itkiessä. Ei ole ketään tai mitään mihin tytön voisi tyrkätä hetkeksi että saisin tehtyä asioita jotka on päivittäin pakko tehdä.

S