Huomaan pohtivani joka päivä tätä samaa asiaa. Että olen niin eri ihminen. Enkä edes osaa tai pysty enää olemaan sama ihminen. Mikään ei tunnu samalta kuin ennen. En kykene ajattelemaan asioista niin kuin ennen.

Vaikka podin vauvakuumetta vuosia. Olin jo luopunut toivosta. Kunnes tulin raskaaksi. Todellakin tiesin että se muuttaa minut ja elämäni täysin.

Mutta sitä en tajunnut, että se muuttaisi myös kaikkien ympärillä olevieni ihmisten elämän? Niin että niitä ihmisiä ei enää ole?

Ennen päiväni olivat täynnä menoa, ystäviä, viestejä, juhlia, suunnitelmia, matkoja, lounaita, brunsseja, kävelyjä.

 

Kuvittelin, että osan näistä voisin hyvin pitää elämässäni ystävieni avustuksella. Hyvin voitaisiin käydä kävelyillä, soitella, suunnitella tulevaa, käydä brunsseilla.

En sano kaikki mutta 90% näistä ihmisistä on kadonnut. Koko raskausajan oltiin kovin kiinnostuneita siitä että miten sitten pikkusen kanssa hekin auttaisivat minua ja porukalla hoidettaisiin pikkusta. Ne kaikki lupaukset on mennyttä.

Kun käymmä kävelyillä, pyörittelen usein puhelinta kädessäni. Ennen soitin aina muutamalla luottoystävälleni. Ja he soittivat minulle. Niin moneta kertaa olen pettynyt niin lopetin soittamisen. Silti haluaisin puhua jollekin-purkaa. Mutta en keksi ketään kenelle soittaa. Minä, se kenelleä oli ennen miljoonia ja miljoonia ihmisiä ympärillään.

En keksi ketään joten laitan puhelimeni takaisin taskuun ja tyydyn hymisemään itsekseni että eivätpä ole kokemassa sitten jotain niin makeita juttuja mun kanssa kuin mun lapsen kanssa ensilumi-pulkkamäki. Kaikki se ihanuus.

Kuka minä olen?

Ilmeisesti en kukaan joidenkin mielestä. Mutta on minullakin tunteet. Ja elämä, haaveet. Vaikka olisin äiti. Tunnen olevani ulkopuolinen niin kuin ihan jokaisessa asiassa. En kuulu mihinkään?

Tämä vauva-vuosi olisi tuhat kertaa helpompaa jonkun kanssa. Nyt en tarkoita että se olisi välttämättä parempaa-vauvavuosihan aika vahvasti ajaa pareja erilleen. Mutta se olisi tuhat kertaa helmpompaa HENKISESTI. Koska silloin kuuluisin johonkin. Ja joku arvostaisi sitä työtä mitä minä teen äitinä ja auttaisi.

Nyt tunnen olevani hylkiö. Eikä se johdu siitä ollenkaan että kokisin yksinhuoltajien olevan jotenkin huonompia kuin muut. Ei, päinvastoin. Olen parempi kuin monet -joissain asioissa. Mutta en siedä tuommoista kohtelua. Että ystävä unohdetaan elämänmuutoksessa. Juuri silloin kuin apua eniten kaivattaisiin. En ole kuitenkaan katkera.

Vaikka kyyneleet valuvat poskillani- mä taistelen. Mä pystyn tähän aivan hyvin. Mä rakastan mun lasta ja selvisin synnytyksestäkin yksin. Mä olen rautaa. 

Mutta sitä en koskaan unohda miten paljon olen surrut tänä vuonna sitä. että en ole saanut apua ja tukea kun sitä olen tarvinnut. Että en ole ollut osa mitään ystävieni suunnitelmia, iltoja, kävelyjä tai elämää. Että en tiedä enää mihin kuulun.

Neuvolantätikin tyrkytti jotain numeroa mihin soittaa. En mä osaa puhua tuntemattomalle. Tai halua. Ei se auta mua. Tukihenkilö kuulostaa hyvältä mutta se ajatus on kuitenkin niin kylmä-koruton-surullinen.

Edelleen etsin sitä kuka minä olen?

Luulin että tiedän varsin hyvin mutta se että ei koe enää kuuluvansa sittenkään itsestään riippumattomista syistä johonkin "porukkaan" niin oman itsensä määrittäminen perustuu vaan tähän äitiyteen vaikka se ei ole se mitä pelkästään edustaa.

Sekavaa.

Mama