Ollaan oltu kipeenä viime viikosta. Luulen että viikonloppuna vaan paheni juttu. Aluksi luulin että vauvan levottomuus johtui neuvolan rokotteista mutta pian huomasin että hän onkin vaan edelleen/enemmän kipeä. Flunssaa, lämpöä, aivastelua yms. Oon antanut tota kuumelääkettä neuvolan pyynnöstä ja seuraillut tilannetta. Onneks ollaan saatu vähän perheeltä apua. On muuten pakko sanoa, että ei pelkästään se, että on yksinhuoltaja ja koliikkivauva. Mutta tää jatkuva kipeenä olo ja hemmetin rokotteet ja hampaiden tulo ja itselläni kuume. Ja vaihtelevat säät. On kyl ihan perseestä. Puolen vuoden ajan on ollut elämä todella raskasta. Mä en oikeastaan ymmärrä miten ihmeessä oon selvinnyt tähän asti. 

 

Juhannus menee kaupungissa. Naapurin kanssa puhuttiin että grillattais, samoin perheen kanssa varmaan myös grillaillaan.

Elämä tuntuu jotenkin niin oudolta-ihmeelliseltä just nyt. Siitä asti kun ohitin sen päivän jolloin raskaustesti näytti viime vuonna plussaa on minun mielessäni joka päivä pyörinyt sen aikaiset tunteet,fiilikset, ajatukset. Tuntuu että se oli nyt. Ja nyt pienokainen on täällä luonani. Ihan kuin aina olisi ollut vaikka siitä on niin vähän aikaa että hän vasta alkoi pikku hiljaa kasvamaan masussani. Ajatella että vuosi sitten en ollut vielä käynyt rakenneultrassa! Vuosi? Minne se meni? Outoa että aika juoksee ja matelee saman aikaisesti.

Mun pieni tyttö on jo 6kk, aatelkaa! Iso tyttö. Ja samalla ei yhtään iso.

Siitä asti kun vauva on syntynyt, olen yrittänyt saada itseäni takaisin. Tehdä asioita, tunteakseni itseni itseksi. Mutta surullista kyllä, en tiedä tuleeko sitä päivää koskaan enää.

Siis pitää ilmeisesti totutella siihen että olen tämmönen ruma, väsynyt, kurppainen ja lihava loppu ikäni:D Tai sit varaan nyt perkules sen kampaajan ja teen jotain tälle naamalle. Blaah. Pikku hiljaa.

Mama