Onhan se tuttua varmasti jokaiselle lapsiperheessä. Varsinkin vauvavuonna monille tulee univelkaa jonka kuittaaminen on aika mahdotonta. Ainakin meillä.

Meillähän on ollut se hyvä puoli että suurin piirtein joskus kesän alussa alettiin jo nukkumaan kokonaisia öitä. On kuitenkin monia pieniä virstainpylväitä jotka aina vaikuttavat näihinkin uniin. Elikkä meillä se hammaskipu vahvasti elää nyt arjessa mukana jo toista tai kolmatta kuukautta joten yöt on olleet levottomampia. Olen huomannut itsessäni sen, että olen jo luovuttanut ajat sitten sen univelan selättämisen suhteen.

Yhden aikuisen taloudessa pienen vauvan kanssa on melkeinpä mahdottomuus saada kunnon unet aina. Mä voisin tehdä niin että menen nukkumaan samalla sekunnilla kuin lapsi mutta mullakin on velvollisuuksia jotka on hoidettava. Kuten pyykit, tiskaus, laskut ja yli päätään oma aika jolloin käyn rauhassa suihkussa. Ja tää aika alkaa mulla tasan silloin kuin tytär nukahtaa.

Kuukaudesta toiseen päikkärit tekivät vain vihaisemmaksi kun sillä sekunnilla kun sain unesta kiinni toinen alkaa huutaa naama punasena eikä haluakkaan nukkua. Ja ne päikkärithänon meillä muuutenkin olleet kadoksissa aina enemmän tai vähemmän.

Tänään oli kuitenkin toisin. Kello 8 herättiin ja kello 12.30 tytär vihdoin monien yritysten jälkeen nukahti ja mä painuin saman tien perään. Kesti varmaan yli tunti ennen kuin nukahdin, sekin oli koiran unta mutta unta kuitenkin.

15.59 oltiin noustu ja siirrytty olohuoneeseen syömään. Olin aika shokissa miten paljon se kello näytti. Ilmeisesti uni maittoi kaikille kun tyttökin niin pitkään viihty päikkäreillä. Aika luksusta sanoisinko!

Meillä on tosiaan lokakuussa aikamoiset juhlat tulossa kun meikäläinen täyttää 30 vuotta ja tytär aloittaa hoidon. Vaikka nää kaksi asiaa painii täysin eri kategorioissa niin mulle ne on melkein yhtä tärkeät asiat. Nimittäin toi 30 vuotta on se ikä mistä on puhuttu ystäväpiirissä viimeset 10 vuotta. Saan täyttää vuosia iloiten ja ylpeillen omasta pienestä tyttärestäni jonka äiti rakastan olla enemmän kuin mitään maailmassa.

Samalla lähevenä hoidon aloitus saa kyyneleet silmiin. Toivottavasti tytölle ei tule kauhea ikävä ja kaipuu. Se nimittäin pahentaisi jo tätä ennakoivaa ikävää.

Miten voi olla ikävä sellaista ihmistä kenen kanssa on nyt ihan päivittäin? Ja aika usein mietinkin että tarvitsen enemmän kuin mitään sitä hoitoa. Ja apua. Omaa aikaa. Koska mun energiat ja voimat ei riitä yksin pitämään huolta tuosta pienestä. Mutta samalla pieni ääni sanoo mun sisällä että se on ihan tavallista elämää että lapsi menee hoitoon. Mutta näin pieni, ei saa, nyyh! Mä en halua.

Musta tuntuu että täysin yksinhuoltajilla tämä kiintymys omaan lapseen on vaan älyttömän suurta. Kun ei ole oikeasti ollut ketään yhtä suurta ihmistä ketä olis vauvalle yhtä tärkeä niin jotenkin kuvittelee että kun lapsella on se yksi ylitse muiden niin onhan sen väärin joutua tavallaan pakottamaan lapsi luopumaan siitä niin intensiivisestä suhteesta moneksi tunniksi päivässä.

Jos vain saisin päättää en veisi hoitoon, tai veisin mutta vaan muutamiksi tunneiksi eri päivinä. Mutta elämä ei mene niin että ei käydä töissä ja ollaan vaan. Ihmisten pitää käydä töissä ja pitäisi olla harrastuksia jotta jaksaa.

Sitä se on.

Elämä.

Mun rakas pikku tyttö<3

Mama