Olin koko illan mun äidin kanssa. Tuli tosi paha mieli salailemisesta ja ennen kaikkea tuli semmonen olo, että tuntuu pahalta pettää oma äiti. Pelkään, että äitini pettyy muhun. Taustalla on se, että vaikka en ole täällä blogissa asiasta puhunut niin minä ja lapsen isä ei olla parisuhteessa, vaikka olemme tekemisissä päivittäin. Ja tiedän, että äitin ei koskaan tulisi välttämättä ymmärtämään miksi olen tullut raskaaksi tässä tilanteessa, tavallaan yksin. Ja en haluaisi jotenkin kokea sitä arvostelua... mitä jos hän ei hyväksy ollenkaan?

En pelkää ajatusta siitä, että mulla olis pieni vauva nyt, uskon että se menee tosi hyvin. Mutta tällä hetkellä pelkään oman äidin tuntien hänen ajattelevan että kukaan mies ei koskaan halua minua enää, että tämä on jollain tavalla elämäni loppu.

Toisaalta uskon, että hän ajan kanssa ymmärtää. Mutta silti, kysyy varmasti että miksi en kertonut aikaisemmin.. Mutta tässähän odotellaan se 8 viikkoa ekaa ultraa ja sen vuoksi en halua kertoa perheelleni ennen sitä. Onneksi siihen on alle 3 viikkoa enää.

Iltaisin ja väsyneenä varsinkin tulee mieleen pelkoja, mihin olen itseni pistänyt, olenko varma, pärjäänkö, jääkö kaikki asiat mistä nautin pois elämästäni ja vaikeuttaako lapsen kasvatus taloudellista tilannettani niin että olen pahimmillaan sossuluukulla, en halua koskaan siihen tilanteeseen. En usko, että luukulle joudutaan kun omistusasunnot ja vak.työ löytyy mutta sitä vaan miettii kaikkea mahdollista.

Anteeksi. Pakko mennä nukkumaan.