Tänään oli kotipäivä kun kaveri ei päässytkään näkemään meitä. Ollaan nautittu sateen ropinasta ikkunaa vasten ja nukuttu jopa pikku päikkärit. Oli illalla vähän vaikeeta saada tyttö nukahtamaan kun itki väsyneenä mutta kyllä se lopulta onnistu. Ja tänään naurettiin. Hän nauroi minulle kun tein outoja ääniä suullani. Nauru oli kyyneleet silmiin nostattava. Leveä hymy ja sitten hampaiden välistä kuului se;" haha". En voinut uskoa. Kuinka suloista. Nauru, melkein. Uskoisin, haluan lisää näitä.

Musta on alkanut tuntua että valoa on todella tunnelin päässä. Vaikka meillä on vielä tosi paljon epäselviä asioita edessä, kuten miten tän asunnon kanssa käy.. niin jotenkin se että viikon verran tytöllä on ollut suht säännöllinen rytmi eikä pahemmin koliikkiitkua.. niin se on muuttanut asiat tuhat kertaa parempaan suuntaan. Tuntuu että koko elämä on vaan sata kertaa helpompaa. Toki edelleen on hetkiä kuten tänään samalla sekunnila kun puin tytön ulkohaalariin alkoi taas se itku joka ei hiljentynyt ennen kuin oltiin ajetti autolla jonkin matkaa. Mutta se ei ole koliikkia, se on normaalia. Se tekee vaan kaikesta niin paljon parempaa. Ettei tarvitse jännittää, pelätä, ahdistua, stressata asioita niin paljon etukäteen.

Hienoa uutta viikko teille!

S